Hailuoto

Hailuoto. Hiekka on upottavan pehmeää ja meri edessäni tänään vain pienessä liikeessä. Tullessani rannalle, ohitan kaksi pientä poikaa. He kaivavat kanavaa lammikosta kohti merta, joka täällä avautuu esteettömänä Ruotsiin asti. Olen Hailuodossa, Suomen neljänneksi suurimmassa saaressa.

Suomen pohjoisimmat aktiiviset dyynit löytyvät Hailuodosta. Kasvillisuus ei vielä sido hiekkaa, vaan se lentää ja pyörii tuulen mukana.  Aikanaan lampaat söivät kasvillisuuden niin tarkaan, että hiekkaa lensi metsänrajaan asti, peittäen jopa metsää alleen.

Itse metsät ovat täällä karuja jäkälikköisiä mäntykankaita, jotka näin syksyllä notkuvat marjoja ja sieniä. Näen kiven päällä lämmittelevän kyyn, jonka selän mustavalkoiset kuviot kimaltelevat auringossa. Auton takakontti täyttyy nopeasti herkkutateista ja puolukoista.

Hailuoto on kokemus

Hailuoto on Perämeren ainoa pysyvästi asutettu saari, jonne ei ole kiinteää tieyhteyttä. Kesäaikana Hailuotoon kuljetaan puolen tunnin välein ilmaisilla lautoilla ja matka kestää 30 min. Talvisin saareen pääsee myös jäätä pitkin. Jäätie on huima kokemus. Jäätä on oltava kauttaaltaan 40 cm, jotta tie voidaan avata.  Veden korkeuden vaihtelut voivat aikaansaada sen, etttä rannoilla jään ja maan vaihtumiskohdissa jää murtuu. Yleensä jäätie on auki tammikuusta huhtikuulle.

Vaikka Hailuoto on vain 40 kilometrin päässä Oulusta, se ei kerää turistivirtoja rannoilleen. Bättre Folk -festivaalit tuovat saareen kesäkuussa rajatusti muutaman tuhatta henkeä nauttimaan ihanasta idyllistä ja eksklusiivisesta tunnelmasta. Muuten hiljaisia rantoja ja upeita ulkoilumahdollisuuksia hyödyntää vain kourallinen karavaanareita, veneilijöitä ja mökkiläisiä.

Jokainen tänne tuleva kokee edelleen jotain sellaista, josta kovin moni ei pääse osalliseksi. 

Rakas tikkurineule <3

Olen sopinut tapaavani mieheni majakan edustalla klo 13. Kulutan aikaa mukavassa kahvilassa satamassa ja kuuntelen tarinoita saaren menneisyydestä. Yhtäkkiä kuulen sanat merimies, Amerikka ja villapaita. Isoisäni lähti merille 16-vuotiaana ja kiersi maailman meriä kuolemaansa asti. Äitini kertomissa tarinoissa on monta kertaa korostunut merimiesten halua pukeutua lämpimään villapaitaan. Keskityn kuunteluun:

Hailuotolaiset naapurukset, tyttö ja poika leikkivät yhdessä koko lapsuutensa. Saatettiinpa heidän odottaa menevän naimisiinkin sitten aikanaan. Tuli sota ja ystävysten tiet erkanivat. Poika joutui rintamalle ja tyttö jäi kotiinsa Hailuotoon. Naimaikäisen tytön suosioon pääsi saareen jäänyt mies ja pian soiteltiin hääkelloja.

Pojan palattua sodasta hän jäi kotiseudulleen Hailuotoon kalastajaksi. Ystävyys ei kuitenkaan ollut sammunut, vaan tyttö kutoi lapsuudenystävälleen lahjaksi tikkurin eli villapaidan. Saajalleen villapaidasta tuli niin rakas, että hän piti sitä melkein 50 vuotta, kuolemaansa asti. Miehen sukulaiset toivat säännöllisesti erakoituneelle ja vanhenevalle miehelle uusia paitoja kuluneen tilalle, mutta mies ei koskaan pukenut niitä päälleen. Hän purki ne ja paikkasi tilkuilla ja langoilla rakasta paitaansa. Erakkona eläessään hän oli luopunut monesta asiasta, mutta ei lapsuudenystävänsä lahjasta. Rakas neule palveli omistajaansa loppuun asti.

Tikkuri on villapaita, joita on kudottu Hailuodossa 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Se on kudottu käsin sukkapuikoilla värjäämättömästä suomenlampaan villasta. Ylhäällä on koristeena niin sanottu västäräkki, helmineuleena kudottu neliö.

Kerrotaan, että kalastajien vaimot  tunnistivat paidasta oman kädenjälkensä, ja näin ollen hukkuneen henkilöllisyyskin saattoi selvitä. Villapaidan yläosan koristeen perusteella on tunnistettu myös Amerikassa hukkunut Hailuotolaiseksi.

Marjaniemen majakka, 65° 02.4′ N 24° 33,9′ E

Vuosittain Marjaniemen majakassa vierailee n. 800 turistia ja haluan ehdottomasti olla yksi heistä. Majakka on auki heinäkuussa klo 12-14, muutoin vierailu pitää sopia erikseen. Hailuodon turistipalvelun kautta saan paikalle oppaan ja pääsen kiipeämään 110 porrasta ylös korkeuksiin. Majakka menee remonttiin syyskuussa 2014 ja saa pintaansa mm. uuden hohtavanvalkoisen rappauksen.

Vuonna 1700-luvulla Ouluun saapuvat laivat käyttivät purjehdusmerkkeinä Hailuodon Hannuksen rannalla ollutta isoa kiveä tai Pajuperän suuria mäntyjä.

Oulun porvarit ymmärsivät sijoittaa Marjaniemen edustalle vuonna 1794 miehittämättömän luotsinkohtauspaikan merkiksi ankkuroidun porttiviitta-aluksen, jonka nimeksi muodostui kansan keskuudessa Porttiprikka. Yksimastoinen alus oli Suomen ensimmäinen majakkalaiva.

Kovien myrskyjen aikana proomu kuitenkin usein karkasi ja sen takaisin kuljetus oli vaarallista. Vuonna 1850 proomun pelastamiseen myrskystä osallistui kaksi paikallista luotsia, jotka molemmat hukkuivat.

1770 rakennettiin Hailuodon länsipuolen väylää varten puinen 16 sylen korkuisen tunnusmajakka Marjaniemen kärkeen.

Marjaniemen tunnusmajakka joutui varsinkin syksyisin kovien myrskyjen kouriin, joten se rapistui vuosien saatossa. Se peruskorjattiin ja tervattiin pariinkin otteeseen. Jo noihin aikoihin niemeen oli asettunut myös luotseja perheineen. Ilmeisesti he olivat aluksi vain paikallisia kalastajia, jotka yrittivät hankkia lisätuloja luotsaamalla laivoja Ouluun.

Puinen majakka oli tarkoitus muuttaa valomajakaksi vuonna 1854 rakentamalla lyhtykoju ja sinne valolaite peiliheijastimineen. Krimin sota kuitenkin esti suunnitelmat. Lopulta vuonna 1860 päätetiin Perämeren merenkulun turvaamiseksi rakentaa Pohjanmaalle peräti neljä majakkaa.

Siromuotoinen majakka otettiin käyttöön 1872, jolloin majakan valokiila alkoi välähdellä pimeälle merelle 20 sekunnin välein. Kiila ulottui tuossa vaiheessa yhdentoista meripenikulman päähän. Lyhdyn polttimossa käytettiin naurisöljyä, koska se ei savuttanut ja mustuttanut linssejä. Kesällä 1908 Marjaniemen majakkaan asennettiin kaasupolttimo. Sen avulla valokiila ylsi jo 16 meripeninkulman päähän. Vuonna 1950 majakan valolähde muutettiin asetyleenikaasuvaloksi ja majakka automatisoitiin. Nykyisin voimanlähteenä on sähkö. Majakan teho on 1,36 miljoonaa kandelaa.

Marjaniemen luotsiasemalla työskenteli luotsivanhin, vanhempia luotseja, nuorempia luotseja sekä luotsioppilaita. Laivojen luotsausaika kesti yleensä huhti-toukokuusta marras- tai joulukuuhun. 1970-luvulta lähtien laivaliikennettä ryhdyttiin vartioimaan ympäri vuoden. Nykyään Marjaniemi on Raahessa sijaitsevan Perämeren luotsiaseman toinen tukiasema, jossa toimii viisi luotsikutterinhoitajaa.

Luotolaiset ja kalastus

Vuonna 1558 Hailuodossa kalasti yhteensä 29 nuottakuntaa, eli tuolloin käytännössä jokainen saaren talokas ylläpiti nuottaa. Myöhemmin saaresta lähdettiin myös Ruotsin vesille kalaan pitkäksi aikaa. Matkat kestivät viidestä kahdeksaan viikkoa. Palatessa käytiin usein Haaparannalla, sillä kaupunkimatka mahdollisti erilaisten tuliaisten hankinnan. Kalastus pysyi elinkeinona vielä pitkään ja löi leimansa Hailuodon maisemaan. Joka puolella on kalasaunoja, kalamajoja ja ranta-aittoja.

Perinteinen talvinen nuottapyynti jäi historiaan 1970-luvulla. Nykyisin rannalta löytyy Marjaniemen kalasatama ja kalahalli. Sitä käyttää nykyisin noin 20 kalastajaa, joista vain osa kalastaa enää ammatikseen.

Ja siellä missä on syysmysrkyjä ja hukkuneita, on myös kummitustarinoita: Taru kertoo, että joskus kauan kauan sitten viskasi ankara syysmyrsky ison purjelaivan Lammasperään aivan liki Vasken kylää. Yksikään ei pelastunut. Aallot olivat sitten kantaneet kapteenin vaimon ruumiin rantaan, nykyisen Havanan maapalan kohdalle. Henki otti asuinsijakseen rannalla olevan haavikon.

Näin alkoi kapteenskan, hyvän haltijattaren fru Farestinan, ilmestyminen aika-ajoin kalastajille. Hailuodon itäisimmästä niemestä Santosesta ja sen pintavista vesialueista tuli hänen valtakuntansa. Alueella on Hailuodon kunnan ylläpitämä autiotupa. Yöpyköön ken uskaltaa

Lähimatkailu on POP

Luontopolku on ensin lankkupolku. Noin 800 metriä pitkällä lankkupolku alkaa majakan läheisyydestä ja on esteetön, joten polun voi kiertää myös pyörätuolilla ja lastenvaunujen kanssa.

Me jätämme siloiset lankut jossain vaiheessa ja siirrymme pienille metsäpoluille, joita risteilee Hailuodossa sadoittain. Teemme pitkän lenkin jäkäläkankailla ja syömme eväät viimeistä kurkkuvoileipää myöden loppuun.

Luotsihotelli

Yövyimme Luotsihotellissa, joka on aivan Marjanimen nokalla majakan ja meren läheisyydessä. Huoneesta avautuivat kauniit näkymät satamaan ja kohti rantaa. En laittanut edes verhoja eteen yöksi, sillä halusin nauttia näkymistä koko ajan.

Aava-ravintolassa otimme ensin aperitiivit terassilla ja siirryimme sitten syömään. Tepon Ahven ja Beurre Blanc, oli täydellinen. Pyysimme keittiöstä sen kanssa lisää loistavaa fenkolipyrettä. Oma ”lähilehmäni” oli enemmän kuin onnistunut. Voisin tulla uudestaan syömään koska vaan.

Hailuoto <3

Hailuodossa söimme puolukoita ja juolukoita suoraan pensaasta, keräsimme sieniä ja poistimme hämähäkkejä hiuksistamme. Kävelimme tuntikausia rannalla etsien sitä täydellistä pientä sileää kiveä ja ihastelimme kalasatamassa tyynen merenpinnan ylle peilautuvia aluksia. Aallonmurtajan toisella puolella lokit säestivät laulullaan luonnon muuten niin hiljaista harmoniaa.

Avasimme kuohuviinipullon ja istuimme kyljet kiinni toisissamme. Niin lähellä, että toisen lämpö lämmitti toista. Aaltojen ääni oli kuin hiljainen laulu, joka enteili yön lepoa.

Lähteet:

www.hailuoto.fi
www.reijoheikkinen.fi
www.kirjastovirma.net/hailuoto/elinkeinot/kalastus