Muutaman masennuksen kokemuksella – Syö lääkkeesi

Vuonna 2004 sairastuin ensimmäiseen masennukseen. Vuonna 2016 sairastuin toiseen kertaan. On ihan tyypillistä, että depressiojakso toistuu, osalla niin voi käydä useitakin kertoja elämän aikana.

Jos tarkkoja ollaan, niin olin varmasti masentunut koulukiusattu teinikin. Mutta koska 80-luku, niin silloin ohjeet olivat : “Älä itse ärsytä”, ”Lopeta se nyyhkiminen” ja ”Kouluun siitä. Tämä maa laiskoja elätä”. Ja ihan hyvä niin.

80-luvun metodit ovat varmasti nykyiseen laamanpörröiseksi pamperoituun elämänmenoon ihan liian rajuja. Jos minulle olisi silloin annettu vaihtoehdoksi päänsilitystä ja mahdollisuus jäädä kotiin makaamaan Nessu-paketin kanssa, olisin varmasti niin toiminut. Mutta koska sellaista vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut, minun oli pakko järjestää elämäni sellaiseksi, että selvisin eteenpäin.

Muutaman masennuksen kokemuksella | Synnytyksenjälkeinen masennus

Kun vuonna 2004 itkin lääkärille pahaa oloani toisen poikani syntymän jälkeen, talon rakentamisen ongelmia, ei toimivaa parisuhdetta ja YT-neuvotteluita, minulla oli SSRI-lääkeresepti kourassa alta 15 minuutin. Ei tullut terapiaa, kehoituksia kävellä merenrannassa tai olla itselle armollinen, vaan käsky syödä lääkkeet, hoitaa lapsi ja koti hyvin ja tulla uudestaan muutaman kuukauden kuluttua.

Alku oli erittäin hankala, sillä kukaan ei ollut muistanut mainita aloituksen tuomista sivuoireista minulle mitään. Toisaalta asia selvisi, kun itse luki pakkausselosteen.

Napsin pillerit, kävin lääkärissä uudestaan ja lääkitystä jatkettiin, koska se lopetti itkukohtaukset ja itsesäälissä vellomisen. En kuvailisi kokemusta kovinkaan ihmeelliseksi. En opetellut uudelleen nauttimaan elämästäni tai näkemään värejä tai jotain muuta usein kuvattua. Tilani parani tasaisesti, kuin luunmurtuma – olin joka päivä hieman edellistä vahvempi. Tosin se talokin valmistui, lapsen korvat putkitettiin ja elämä korjaantui muutenkin kuntoon, joten tiedä sitten oliko kaikki pillereiden ansiota.

Muutaman masennuksen kokemuksella | Eroon lääkkeistä

Puolitoista vuotta lääkkeitä syötyäni niiden popsiminen alkoi ärsyttää. Lopettaminen ei pelottanut tai ahdistanut, en kerännyt siihen mitenkään rohkeutta tai miettinyt asiaa sen kummemmin. Lääkkeet eivät olleet muodostuneet minulle pelastusrenkaaksi, josta en olisi halunnut luopua. Lopetin ohjeiden mukaan hiljalleen ja en huomannut mitään muutosta mihinkään suuntaan.

Olennaisinta minusta oli olla lähtemättä liikaa masennukseen mukaan. Vastustin masentuneelle ominaisia kielteisiä ajatusvääristymiä sitä mukaa kun opin ne tunnistamaan. Jos mahdollisuus olisi ollut, niin Nessu-paketti ja sänky olisivat varmasti olleet kutsuva vaihtoehto, mutta tämä ei ollut skenaarioiden joukossa. Jaloissani oli kaksi pientä lasta, jotka tarvitsivat täyspäisen äidin.

Ajattelin vahvasti, että masennus on sairaus ja sairaudet hoituvat lääkkeillä. Suhtauduin masennukseen kuin mihin tahansa muuhunkin tautiin. En vellonut siinä tai antanut itselleni lupaa mihinkään/jättää jotain tekemättä masennuksen takia. Minulle oli alusta asti selvää, että masennuksesta voi toipua.

Muutaman masennuksen kokemuksella | Keskivaikea masennus ja vaikea ahdistuneisuushäiriö

Vuonna 2016 masennus valtasi elämäni uudestaan. Kun Tepon vuoden 2015 alkuajan sairastumisen aiheuttamasta shokista oli selvitty, tuli vuoden 2016 alussa takapakkia, jolloin miehen hengenlähtö oli muutamista milleistä kiinni. Tällöin viimeistään tajusin, että Tepolla on syöpä, josta ei voi parantua.

Kun itkin lääkärin vastaanotolla oloani ja pelkoani siitä, että en pysty huolehtimaan miehestäni tässä kunnossa, diagnoosiksi tuli stressaavan elämäntilanteen aiheuttama keskivaikea masennus ja vaikea ahdistuneisuushäiriö.

Huolimatta yli kymmenestä kuluneesta vuodesta, masennuksen kimppuun käytiin jälleen SSRI-lääkkeellä. Nyt vaikeat aloitusoireet osattiin ennakoida ja sain niiden selättämiseen omat lääkkeet. Ahdistuneisuutta hoidettiin Oksatsepaamilla. Koska olin parantunut kerran masennuksesta, mielessäni ei ollut epäilystä, ettenkö parantuisi tälläkin kerralla.

Kävin yhden kerran psykologilla ja siihen se sitten jäikin. Kyllähän vieraalle, vaitiolovelvolliselle ihmisille itkeminen hetkellisesti helpottaa, mutta en kokenut saavani mitään varsinaisia apuja tai työkaluja käynnistä. Palasin siihen, miten olin jo aikaisemmin itseäni terapioinut, eli kirjoittamiseen.

Myös erilaiset vertaistukiryhmät toivat jonkinlaista apua. Vertaistukiryhmien ongelmana on kuitenkin se, että niissä sairastuneet ihmiset säälivät itseään ja toisiaan. Mikäli sinulla ei ole muuta kosketuspintaa ulospäin, muuntuu maailmankuva hyvin nopeasti yksipuoliseksi. Ryhmissä voidaan analysoida ja pohtia sairautta aivan liikaa, ilman että sillä on lainkaan parantavaa vaikutusta omaan olotilaan.

Vastuu hyvinvoinnista on loppukädessä ihmisellä itsellään

Olennaisin oivallus ja askel parantumiseen oli päätös, että en voi elää elämääni odottaen vain miehen seuraavaa syöpäkontrollia. Kysymys oli vastuun ottamisesta omasta hyvinvoinnista. En voi muuttaa asioita, joten on vain luotettava siihen, että kaikki menee hyvin. Jos jotain tapahtuu, niin asiat ja mahdolliset ongelmat selvitetään siinä järjestyksessä, kun ne eteen tulevat.

Kun ajatukset lähtivät kuolemanspiraalimaiselle laukalle, opettelin stoppaamaan ne heti alkuunsa. Masentuneenakin olin hyvin tietoinen siitä, että masennus oli vain mieleni ja ajatuksieni luoma olotila, toden tuntuinen, mutta kuitenkin vain illuusio. Harhaa vastaan voi hyökätä, sitä voi muokata ja sen voi latistaa.

Monet lääkevastaiset peloittelevat SSRI-lääkkeiden leikkaavan tunnehuiput pois ja saattavan ihmisen zombitilaan. On täysin vastuutonta heiluttaa masentuneen kiikkerää venettä vielä lisää tällaisilla väitteillä. Psyykelääkkeitä vähättelevä keskustelu voi saada potilaan kieltäytymään lääkityksestä ja altistaa näin itsemurhille. Henkilökohtaisesti madalsin mielelläni mieleni vuoristoradan korkeimpia kohtia ja otin tukevamman otteen tasaisesta pinnasta.

Muutaman masennuksen kokemuksella | Jälleen eroon lääkkeistä

Puolentoistavuoden käytön jälkeen pilleriliuska alkoi ärsyttää. SSRI-lääkkeet ovat koukuttavia lääkkeitä, joiden lopetamisessa moni epäonnistuu ensimmisillä kerroilla. Itse lopetin jälleen ohjeiden mukaan hiljalleen ja en huomannut mitään muutoksia. Uskon, että yhtenä syynä lääkkeestä helposti eroon pääsemiseen, oli ajatukseni siitä, että SSRI-lääke korjaa fyysistä vikaa. Masennuslääke ei siis koskaan toiminut minulle jonain helpotusta tuovana onnellisuuspillerinä, vaan samanlaisena lääkkeenä kuin verenpainelääke.

Tässäkin masennusjaksossa varoin niin paljon kuin mahdollista sitä, että masennus ei lähde määrittämään minun identiteettiäni. Ajatukset, tunteet ja käyttäytyminen ovat yhteydessä toisiinsa ja hyvin helposti olisin voinut ruveta hyvin masentuneeksi ihmiseksi ja kellua siinä masennuksessa kuin ajopuu virrassa. Kukaan ei olisi syyllistänyt minua. Nyt minulla olisi ollut myös mahdollisuus kaatua sänkyyn ja vollottaa siellä päivä toisensa jälkeen.

Tiedän, että tekemättömyys ja kuoreen vetäytyminen vähentävät nopeasti sosiaalista elämää, joka puolestaan lisää masentuneisuutta. Tällaiseen itseään ruokkiva kehään en halunnut lähteä. Masennus on niin lamaava tauti, että halusin toimia itse sitä vastaan, niin paljon kuin vain oli mahdollista. Kuten diabetestä tai kohonnutta verenpainetta sairastavalla, on masentuneellakin vastuu omista elintavoista, jotka edesauttavat parantumista tai estävät sairautta pahentumasta.

En peloittele mieltäni mahdollisuudella uudelleen sairastumisesta, vatvo tunteitani kuulostellen onko oloni alakuloinen tai ajattele, että minulla on taipumusta masentumiseen. Sen sijaan ajattelen, että masennus on sairaus aivoissani ja että uusiutuessaan se on jälleen hoidettavissa lääkkeillä.

Arkikielessä masennuksesta puhumisen kynnys on laskenut, mutta toisaalta masennuksesta saatetaan puhua silloinkin, kun kyse on hetkellisistä tuntemuksista. Suru, pelko, huoli, alakulo, toivottomuus, viha tai yleinen elämäntuska eivät kuitenkaan ole sairauksia, vaan normaaleita ihmisen elämään kuuluvia tunteita, joita tulee osata sietää. Monilla voikin olla nykyisin vaikea tajuta, miten vakava sairaus keskivaikea tai vaikea masennus on.

  • Joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana ja yli puolella heistä se uusii. Artikkeli THL
  • Masennus vie joka päivä kahdeksan henkilöä työkyvyttömyyseläkkeelle. Artikkeli ETK
  • Masennuslääkkeet antoivat takaisin elämäni – miksi niitä vieläkin vähätellään? Artikkeli YLE

 

12 Comments

  • Aivan mahtava kirjoitus, itselläni juuri diagnosoitiin masennus ja sen ohella järkyttävä ahdistus ja paniikki kohtaukset. Itse olen ollut todella kielteisellä suhtautumisella lääkkeisiin ja pelännyt nyt näitä lääkkeitä. Hieman näkökulmaa toi niihinkin kirjoituksesi. Tämän kirjoituksen löytyminen osui muutenkin niin hyvään saumaan ettet uskokkaan. Kiitos sinulle ! Toivottavasti kirjoitat joskus lisää aiheesta

    • Kiitos Linda

      Mukavaa jos kirjoituksesta oli sinulle apuja. Mielialalääkkeitä ei tosiaan kannata pelätä, vaan suhtautua niihin mahdollisimman arkisesti – aivan kuin vaikka verenpainelääkkeisiin. Ne ovat vain pillereitä toisten joukossa auttamassa.

      Oikein hyvää joulun odotusta Sinulle.

  • Luultavasti masennus on ollut ennenkin tavallinen sairaus, sitä ei vain ole diagnosoitu tai hoidettu. Eniten minua huolestuttaa nuorison masennustilat ja ahdistuneisuus, niiden seurauksena tulevat sairaslomat, varhaiseläkkeet ja syrjäytyneisyys. Sinulla näkyy olevan oikeat otteet sairauden selättämiseen.

    • Niinpä. Jostain luin, että aikanaan masennuksesta puhuttiin synkkämielisyytenä ja sehän on hyvin kuvaava sana.

      Tuota nuorison masentuneisuutta en oikein tajua. Onko siinäkin sama, että esim. 80-90-luvulla masennusta ei diagnisoitu niin herkästi, vai onko meillä nyt jotenkin erityisen masentunut nuoriso? Vai onko se niin, että taloudelisen hyvinvoinnin lisääntyessä, henkinen huonovointisuus lisääntyy.

  • Mielenkiintoinen aihe ja kirjoitus. Sitä jäin miettimään, että miten olet kyennyt matkustamaan masennuksen ja ahdistuksen ollessa päällä? Oletko pystynyt nauttimaan reissuista samalla lailla kuin ennenkin tai onko pitänyt jättää jokin reissu tekemättä? Itsellä sellainen kokemus, että masennuksen kanssa voi matkustaa, mutta ahdistus sen sijaan on epätoivotumpi seuralainen reissuun.

    • Kyllä matkustin masentuneena ja ahdistuneenakin. Osasta reissuista en varmasti saanut kaikkea mahdollista irti, mutta uusi ympäristö ja liikkuminen paikasta toiseen piristivät. Välillä huomasin, että olisin halunnut vain jäädä hotellihuoneeseen makaamaan, mutta sitten ajattelin, että matka on maksanut rahaa ja sitähän ei ”tuhlata” sängyssä makaamalla 🙂

      Ahdistus aiheutti muutaman paniikkikohtauksen, mutta niistäkin selvittiin, kun tiesin, että niin voi käydä. Tosin paniikkikohtaus lentokoneessa ei ole kivaa :/

      Ahdistus aiheutti myös mulle sydämen rytmihäiriöitä, jotka saatiin kuriin beettasalpaajalla. Ilman sitä elämästä ei olisi kyllä tullut mitään. Beettasalpaaja jäikin minulle lääkkeeksi verenpainelääkkeen rinnalle, vaikka muut lääkeet olen lopettanut.

  • Tosi hyvä kirjoitus, Anna! On hyvä, että masennuksesta puhutaan juuri tällä tavalla suoraan ja ylidramatisoimatta. Sitä ei tarvitse piilotella tai hävetä. Toisilla siihen on varmaan enemmän taipuvaisuutta, mutta uskon, että masennus voi kyllä tarpeeksi stressaavien elämäntilanteiden jälkeen iskeä keneen tahansa.

    • Kiitos Sanna

      Masennuksessa ei ole mitään hävettävää, mutta ei myöskään dramatisoitavaa. Se on sairaus siinä missä muutkin sairaudet.
      Luultavasti toisilla on siihen taipumusta enemmän kuin toisilla. Mutta kaikilla on ihan samalanlainen mahdollisuus parantua.

      Siihen, miksi masennus on kuin kansantauti nykyisin, olisi mielenkiintoista saada vastaus. Eivätkö ihmiset kestä enää elämää samalla lailla kuin ennen, diagnisoidaanko masennukset nyt vain paremmin, aiheuttaako elintasomme/tapamme masenusta vai mikä kansaa riivaa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *